lilja kumpulaisen kertomus

Lilja Kumpulainen

Kotona ei puhuttu hengellisiä asioita, mutta siellä kuitenkin rukoiltiin ilta- ja ruokarukous. Minusta oli surullista, kun uskontotunnilla puhuttiin, että Jeesus oli elänyt maan päällä. Luulin, ettei Hän vaikuta mitenkään tänä päivänä, koska kukaan ei maininnut, että Hän elää. Ruokakomerostamme löysin Raamatun, jossa oli mustavalkoisia kuvia. Yhdessä kuvassa oli lavea ja kaita tie. En ollut vanha silloin, mutta päätin, että vaikka tuo toinen tie olisi kuinka kaita tahansa, haluan kulkea sitä, koska se vie taivaaseen.

Kasvettuani minulla ei ollut minkäänlaista hengellistä elämää, mutta uskoin Jumalan ja Jeesuksen olemassaoloon. Se oli ulkokohtaista uskoa, joka ei vaikuttanut mitenkään elämääni. Kuitenkin, kun 15-vuotiaana tyttönä menin hoitamaan pikkuvauvaa Ruotsiin, se pelko, että vauvalle sattuisi jotakin, sai minut rukoilemaan.

V. 1987 menin leikkaukseen täydellä mahalla. Leikkauksen jälkeen olin tukehtumassa oksennukseen ja näin jo itseni taivaan portilla. Siinä ajattelin, että mihin minä joudun, jos he ottavat minut sisälle, kun en ollut tehnyt ratkaisua Jumalan puoleen maan päällä. Portilla se olisi ollut liian myöhäistä. Siinä oli kaksi mustapukuista miestä ison kirjan kanssa ja he sanoivat, etten vielä pääse sisään, koska minun tehtävä maan päällä ei ollut suoritettu. Sen jälkeen minut palautettiin sairaalan pöydälle. Hoitajat huomasivat, että olin oksentamassa ja käänsivät päätäni niin, että oksennus pääsi tulemaan pois. Taivas tuli todelliseksi tämän kokemuksen myötä.

Poltin tupakkaa ja mulla oli astma. Ensimmäinen sydämestä lähtenyt huuto oli v. 1994 astman takia. En voinut nukkua ja mulle tuli tunne, että kuolen, jos ei mikään muutu. Ajattelin, ettei näin voi jatkua. Hädässäni rukoilin, että Herra, anna minun tulla niin sairaaksi, että tupakka jää pois. Ja heti Jumala kuuli rukouksen, kun tuli kova yskänkohtaus ja jotakin repesi sisältä. Tupakka jäi siihen. Aina kun ajattelin tupakkaa, tuli paha olla. En osannut hakeutua seurakuntaan. Silti tajusin, että olen tullut uskoon. Siitä päivästä muuttui kaikki. Astma loppui. Minulle sanottiin selvästi, mitä voin syödä ja mitä pitää jättää pois. Samalla parani kala-allergia. Selkä oli ollut niin huonossa kunnossa, että se oli leikattu v.1991, mutta leikkaus ei ollut auttanut mitään. Uskoon tultuani selkä parani ja menin hierojakurssille. Ei näissä tarvittu minun uskoani, vaan Jumala paransi minut armosta.

Meni peräti kymmenen vuotta, joina en osannut hakeutua mihinkään seurakuntaan. Olin kyllä uskossa, mutta mielestäni synnyin uudesti ylhäältä vasta v. 2004. Luulin sitä ennen, että riittää, kun elän hyvää elämää. En ollut antanut elämääni Hänelle. Toimin ne kymmenen vuotta hierojana ja tein pimeää työtä, enkä uskonut, vaikka Pyhä Henki siitä varoitti. Uskoin Jumalaan, mutta kuitenkin elin aivan niin kuin itse halusin, enkä ollut Hänelle kuuliainen. Sairastuin, enkä jaksanut enää tehdä töitä. Kun muutimme tänne maalle, sain osapäivätyön, mutta sairastuin aina työstä.

Vuoden kuluttua sain Kelalta tiedon, että sairaspäivärahani lopetetaan. Olin koko elämäni pystynyt elättämään itseni, joten tulin epätoivoiseksi. Tiesin, etten jaksa tehdä töitä. Ajattelin lopettaa itseni panemalla uunin pellit kiinni liian aikaisin. Juuri kun olin panemassa peltejä kiinni, poikani tuli lukion hyppytunnilla käymään kavereiden kanssa kahvilla. Hän ei ollut koskaan sitä ennen tullut kesken päivän käymään kotona eikä tullut sen jälkeenkään. Minulle tuli valtava ilo, että Jumala lähetti poikani juuri oikeaan aikaan estämään sellaisen epätoivoisen teon. Tajusin, miten Jumala välitti minusta.

Huokailin Jumalalta kysellen, missä voisi olla samanlaisia ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan. Olin käynyt muutaman kerran kirkossa, mutta en ollut saanut kontaktia kehenkään. Silloin tapahtui ihme: lehteä lukiessa helluntaiseurakunnan ilmoitus hyppäsi silmieni eteen. En ollut koskaan huomannut sellaista ilmoitusta. Läksin kokoukseen ja kun tulin eteiseen, Eino Mehtonen tervehti ja toivotti tervetulleeksi. Tuntui, että olen pitkästä aikaa tullut kotiin. Tunsin jotenkin Lea Jauhiaisen, jonka viereen menin istumaan. Tilaisuuden lopussa hän sanoi, että mene rukoiltavaksi. Siellä luovutin elämäni kokonaan Jumalalle. Itkupadot murtuivat ja itkin valtavasti.

Sen jälkeen paholainen sanoi, etten voi mennä helluntaiseurakuntaan, koska en ole täydellinen. Mutta siinä vaiheessa tiesin jo, ettei minusta tule koskaan täydellistä, vaan Jeesus on tehnyt kaiken minun puolestani, joten jatkoin käyntiä seurakunnassa. Sinne tuleminen oli suuri muutos. Sain olla oma itseni Herran edessä ja muutkin olivat omine persoonallisuuksineen aitoja.

Kun tulin uskoon v. 2004, tuli suuri rauha sisimpään. Sitä ennen minulla oli koko ajan ollut rauhaton olo. Minun oli pitänyt koko ajan mennä eikä ollut ollut hyvä olo missään. Sen jälkeen ei kiinnostanut tämän maailman kokemiset ja näkemiset, vaan tuli suuri halu tuntea enemmän Kristusta ja hänen tahtoaan. Tuli halu, ettei mikään asia menisi Kristuksen ja hänen tahtonsa edelle. Melkein saman tien uskoontulon jälkeen läksin kasteelle. Sinne haudattiin entinen minäni.

Luulin, että kaikki tulevat uskoon nyt, kun minä olen ensin tullut ja kerron kaikille, kuka Kristus on. En ole kuitenkaan nähnyt monenkaan uskoontuloa. Kadun ainoastaan sitä, miksi en aiemmin tullut Kristuksen luo. Mutta armoa on, että saan edes nyt olla Kristuksen oma.